Lomalla otin selfieitä, joissa oli yhden naaman sijaan kaksi.
Lauloin rauhattomalle automatkustajalle lukemattomilla reissuilla Piippolan vaaria venyttäen maatilan eläinten kirjoa lampaista leijoniin.
Valvoin haparoivia askelia ennakoiden kulmia ja esineiden terävyyttä.
Liikutuin kommunikaation muuttuessa tavuista sanoiksi ja sanojen muuttuessa sormen osoituksiksi.
Tuijotin omia lapsuuskuvia samankaltaisuutta etsien. Viisaammat totesivat vauvan näyttävän itseltään.
Oma rajallisuus ja heikkoudet olivat läsnä. Ei alun tavoin musertavasti. Nöyryyttä opettaen.
Koskaan oppiminen, sen kokeminen ja todistaminen, eivät ole olleet yhtä läsnä elämässäni.
Tunsin ylpeyttä avoimin silmin kaikille vilkuttavasta vauvasta. Vauvasta, joka ei ymmärrä juuri mitään ja ymmärtää silti niin paljon. Ahdistuin, koska vauvan ymmärrykseen mahtuu usein vain äidin syli. Syli, josta on kuitenkin kiire tutkimusretkille.
Tunsin ihmetystä, kiitollisuutta, huolta, iloa, ärtymystä. Skaalaan laajuus oli pelastus ja tuska, päivästä riippuen.
Väsyin loputtomiin aamuviiden herätyksiin. Väsyin lapsen hoitoon. Nukkumisen sijaan tuijottelin lapsesta päivän aikana otettuja kuvia.
Otin omaa aikaa aluksi syyllisyyttä tihrustaen, hetkessä vastuuvapaudesta nauttien.
1,5 vuorokauden kuluttua pullea tahmainen poski asettui omaani vasten. Muuta en kaipaa, hetkeen.
Reetta K. 
Jätä kommentti