Tunnen samaan aikaan olevani täysin idiootti ja toisaalta aivan haltioissani. Olen saanut oivalluksen. Oivallus on simppeli: teen aivan liikaa asioita arjessa ja käytän liikaa aikaa muihin ihmisiin kuin itseeni. Toisin sanoen, käytän aikaani oman hyvinvointini kannalta vääriin asioihin. Ratkaisu puolestaan ei ole niinkään simppeli – punakynää kalenteriin maalaustelalla.
Oivallus lähti liikkeelle, kun väsyin väsymykseen. Miten voikin aina väsyttää, vaikka tekee koko ajan kivoja ja inspiroivia asioita. Koska tekee kaikkea k o k o ajan. Omille ajatuksille ei jää riittävästi tilaa. Jos ajatuksille ei ole tilaa, ei voi kuulla mitä mieli ja keho yrittää kertoa.
Oivallukseen liittyi tiiviisti yksi kysymys: mitä minä tarvitsen juuri nyt. Ei joku muu, ulkopuolinen taho tai ihminen. Kun kysyin tätä itseltäni riittävän monta kertaa, vastaus oli selkeä. Aikaa. Tarvitsen omaa aikaa ja hiljaisuutta.
Putsasin koko kalenterin kahdeksi kuukaudeksi. Peruin melkein kaiken. Kahvittelut kaverin kanssa, joku toinen kerta. Afterit ja illanvietot, hyvästi. Puhelimessa kymmenen eri tyypin kanssa höpöttely, baiiiii. Sama homma kaikille omille projekteille, joita olisi kiva edistää.
Ahdisti perua kaikki. Kerroin rehellisesti, että mulla on nyt tällainen oma aika -juttu käynnissä ja jengi ymmärsi. Tietenkin ymmärsi, fiksuja aikuisia ihmisiä kun ovat.
Olo oli kevyt. Ehkä kevyempi kuin pitkiin aikoihin.
Aluksi olin paljon kotona. En tehnyt oikeastaan juuri mitään, paitsi liikuin. Tein liikunnasta peruspalikan arkeen, josta en ole juurikaan valmis joustamaan. Tarvitsen sitä palautukseni ja voidakseni hyvin. Sinänsä tämän ei entiselle kilpaurheilijalle pitäisi olla yllätys.
Kysyin muutaman viikon päästä itseltäni uudestaan, mitä muuta tarvitsen. Sosiaalisena ihmisenä tarvitsen kontakteja. En joka päivä, jokaiseen tyhjään hetkeen, vaan mulle sopiviin hetkiin. Mieluusti ei ennalta sovittuna, vaan extempore, kun tietää, että on energiaa jäljellä.
Duunit alkoivat reilu puolitoista kuukautta sitten ja oli tyydyttävää huomata, etteivät viikonloput menneet ainoastaan toipuessa työviikosta ja arjesta. Palauduin jo viikon aikana.
Vaikein vaihe on edessä: kun energiaa on enemmän, innostuu helposti ja sitoutuu tapaamisiin, asioihin ja projekteihin. Omaa aikaa pitää vaalia ja varjella (itseltään).
Ennen mua vaivasi usein ajatus siitä, että taaskaan mulle ei jäänyt aikaa itselleni ja omille jutuilleni. Tilanne on nyt huomattavasti parempi. Olen koukussa palautumiseen. Palautuminen on liikunnan lisäksi savusaunassa istumista, kirjoittamista, hiljaa olemista, reseptikirjojen lukemista ja Ilarin kanssa Ensitreffit alttarilla -ohjelman katsomista.
Oma aika on tuonut myös mielenkiintoisia ja vaikeita kysymyksiä, joiden parissa jatkan varmasti vielä pitkään työskentelyä: miksi ei on niin vaikea sana, miksi pitää olla valmis olemaan kaikille kaikkea silloinkin kun ei oikeastaan jaksaisi, miksi omien rajojen määrittely on mulle haastavaa ja niin edelleen. Kasvu voi olla kivuliasta, mutta itsensä tuntemisesta ei voi olla muuta kuin hyötyä.
Nyt kun katson taaksepäin mietin, että ovatko kaikki muut tajunneet tämän jo kauan sitten ja mä olen ainoa, joka kipuilee oman ajan ja oman tilan tarpeen kanssa. Jos joku sattuu vielä olemaan kanssani samassa tilanteessa, nyt on aika tyhjentää kalenteri (ja mieli).
Reetta K. 
Jätä kommentti