Loppukeväästä tulevalle neljän viikon kesälomalle oli jo muutamia suunnitelmia. Tarkoituksena oli tehdä itse lankkupöytä. Tiedättekö niitä upeita ruokapöytiä, joiden ääressä päivälliset muuttuvat myöhäisillallisiksi, eikä viinilasillisten määriä lasketa. Piti perustaa ruokablogi, joka on ollut haaveena jo pitkään. Muutenkin piti kirjoittaa ja valokuvata. Eteisen matot kaipasivat pesulakeikkaa. Kesälomalistalta löytyi kunnollisen yövalon hankinta vaaterekin ympärille hätäratkaisuna pyöritellyn jouluvalonauhan tilalle. Sellainen kosketuksella himmenevä älylamppu, joka auttaisi nukahtamaan ja heräämään ihmisten aikoihin. Kirjoja suunnittelin lukevani ennätysmäärän, kun vihdoinkin olisi aikaa.
Lankkupöytä jäi tekemättä. En edes aloittanut. Annan silti pisteet itselleni siitä, että kuvittelin osaavani sellaisen tehdä. Myöhäisillallisista ja viinilasillisista tuli onneksi nautittua. Ruokablogin Squarespacen trial loppui ennen kuin mitään tuli valmiiksi. Aloitin sentään ja muutamat kuvatkin tuli otettua. Sain innostettua äidin mukaan projektiin, joka varmasti nyt pitää tytärtään aloitekyvykkäänä, mutta surkeana toteuttajana. Ruokakuvia lukuunottamatta kamera pysyi koko kesän laukussa ja sormet eivät koskettaneet näppäimistöä kunnolla ennen tätä päivää. Se siitä kirjoittamisesta. Matot muistuttavat joka kerta tullessani kotiin, että tämäkin jäi tekemättä. Jouluvalojen loisteessa tuli aloitettua kolme kirjaa, joista saan tänään loppuun yhden. Toivottavasti.
Aikaa näille ja muille suunnitelmille olisi tosiaan ollut, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kesäloma venähti lopulta melkein kahdeksaan viikkoon. Irtisanouduin vanhasta duunistani kesäkuun puolessa välissä ja aloitan uudessa paikassa tämän viikon keskiviikkona.
Pöydät, yövalot ja matot jäivät hoitamatta, mutta muuta tuli sentään tehtyä.
Reissasin. Entisen kollegan suosituksesta kävin mimmien kanssa Krakovassa. Auschwitz ei varsinaisesti ollut listalla, mutta läheisen sijainnin vuoksi must. Rakennukset olivat karmivia, mutta vasta murhattujen ihmisten matkalaukut, kengät ja partasudit pysäyttivät todella. Hyytävä paikka. Reissulla saatiin myös kaverin alahuuleen reikä, mutta se on jo toinen tarina. Tallinnan Telliskivessä kaksi päivää meni aivan liian nopeasti erikoisoluiden ja kulttuurin parissa. Fotografiska, Pudel Baar, entisen asiakkaan uusi ginipaikka Junimperium ja juuri avattu huoneistohotelli Bob W. lunastivat odotukset. Muutoin keskityin kotimaan matkailuun. Pohjois-Pohjanmaan roadtrip, Tampere ja Porvoo. Ylivieskalaisena Pohjanmaalla on aina erityispaikka sydämessä.
Söin. Kokkasin ja kävin ravintoloissa. Käytin tämän hetkiseen rahatilanteeseen nähden aivan liikaa euroja ruokaan, eikä edes hävetä. Nautin jokaisesta annoksesta. Paitsi ehkä siitä pilalle menneestä tofu-pinaattimössöstä. Hyväkään kokki ei voi aina onnistua.
Treenasin. Enemmän kuin viimeiseen seitsemään vuoteen. Kiitos aituriystäväni, joka vei mut yleisurheilukentälle ja sai muistamaan miten paljon mieli ja kroppa rakastaa liikkua. Eipä ole hetkeen kukaan joutunut raahaamaan mua pois kentältä puoliväkisin, kun en suostu lopettamaan. Ajatus veteraanikisoista hiippaili mielen perukoille, vaikka tuntuu ettei kroppa enää pysty lähellekään samoihin asioihin kun kilpaurheiluaikoina. Mut ehkä sen ei tarvitsekaan. Yrittää vaan sen mitä sillä hetkellä lähtee. Se kait on koko aikuisurheilun pointti. Ylittää itsensä ikään (ja vanhoihin tuloksiin) katsomatta.
Treenaamisen lisäksi katsoin urheilua. Kalevan kisat sykähdytti. Kävin kurkkimassa aikuiskisoja Eläintarhassa ja tuijotin suu auki niitä kahdeksankymppisiä pappoja, jotka pinkoivat 800 metrillä ja jaksoivat heitellä ylävitosia kisan jälkeen 50 vuotta nuorempien kanssa. No excuses.
Nautin mielettömistä kesämaisemista.
Kävin häissä, ihanissa sellaisissa. Vaikka ei häät kai muunlaisia voi ollakaan. Ihastelin upeaa hääparia ja koko kesän upeinta auringonlaskua. Itkin morsiamen koskettavan puheen aikana. Join minttuviinashotin hääpaikan vessassa opettaakseni aussivieraalle Suomi-perinteitä. Maistuu edelleen kamalalta.
Hoidin suloista ja valitettavan diivaa kääpiövillakoiraa, juhlistin kavereiden lukuisia kolmekymppisiä (paljonko niitä vauvoja on oikein laitettu aluilleen loppusyksystä!), vietin aikaa ihanien kavereiden ja ihanan miehen kanssa. Tapasin tyyppejä, ketä en ollut nähnyt pitkään aikaan. Kalastin ensimmäistä kertaa vuosiin. Pikkuiset ahvenet palautettiin veteen, mutta reissusta jäi rentoutunut mieli. Suunnittelin kaverin ensi kesän häitä ja selasin Pinterestistä pöytäkoristeita niin että silmiin särki.
Otin iisiä. Viime vuodesta opittiin, jolloin tukotin kalenterin täysin. Silloin lopputuloksena oli henkinen lomakrapula. Ehkä vähän fyysinenkin. Tänä kesänä makasin maauimalan nurmikolla tuntitolkulla hikoilemassa hellekelejä, tuijotin Netflixiä ja tunsin muutaman kerran tylsyyden tunnetta. Tylsyys tekee hyvää. Aivot buuttaantuu, vanha roska siirtyy taka-alalle ja tilalle tulee uusia asioita, haaveita ja tilaa luovuudelle.
Tästä kahden kuukauden kesälomasta ei jäänyt krapulaa, vaikka en tehnytkään niitä asioita mitä suunnittelin. Suunnitelmien muutokset ja keskeneräisyys saattaa joskus olla se mitä tajuamattaan tarvitsee, on kyse sitten kesäloman to do -listasta tai elämän isommista suuntalinjoista. Harvoin asioista tulee koskaan täysin valmiita ja kaikki menee kuitenkin eri tavalla kuin suunnittelee. Opin myös tykkäämään makkarin jouluvaloviritelmästä, enkä mä enää edes halua sitä kosketuksella himmennettävää älylamppua. Ilman jouluvaloja en voisi joka kerta nukkumaanmennessä hymähtää ja nyökätä, kun toinen kysyy vakavalla naamalla laitetaanko kirjan lukemisen ajaksi jouluvalot päälle, vaikka kalenteri näyttää joulun sijaan kesäkuukausia.
En tiedä teinkö parempia asioita mitä suunnittelin, mutta ainakin tein asioita, jotka teki mut niissä hetkissä onnelliseksi. Ja sitä paitsi, ehtiihän sitä ensi kesänäkin. Mikäs kiire tässä on.
Ps. Jos joku jäi miettimään, se ainoa tänä kesänä luettu kirja on Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin. Ei kaikista kevyin kirja, mutta kauniisti kirjoitettu, rehellinen, sivistävä ja rohkaiseva. Miten paljon maailmassa onkaan ollut ja on edelleen naisia, jotka luovat tietä meille kaikille muille. Lukekaa! Muistin myös, että on helpompaa kirjoittaa, jos lukee paljon. Yritän pitää siitä kiinni ja avata kirjan jatkossakin joko työmatkalla tai sängyssä jouluvalon himmeässä loisteessa.
Reetta K. 
Jätä kommentti