Kuka vaan kävelee seitsemän kilometriä. Eihän se ole matka eikä mikään. Tällä hetkellä hoosiannaa huutavat reidet ja pohkeet voivat kertoa, että asia ei ole ihan niin mustavalkoinen. Seitsemän kilometriä vuorenrinteillä on pitkä matka, etenkin kun korkeuserot vaihtelevat nollasta lähes kilometriin.
Mutta ne maisemat, kaiken sen arvoista. Rantakylät näyttävät minimaalisille korkeuksista katsottaessa. Luonto alkaa vihertämään ja joka paikassa on valkovuokkoja. Äitienpäivä on tullut Italiaan ajoissa. Vastaan tulee kaiken ikäisiä ja kaiken kuntoisia ihmisiä. Osa puuskuttaa raskaasti ja osa etenee triathlonistin päättäväisyydellä täydessä trekkausvarustuksessa. Kiitin päätöstäni palata saliharjoittelun pariin tämän vuoden alussa.
Odotin mielessäni viinirypäleterttujen painosta taipuvia viiniköynnöksiä. Hieman nauratti, kun huomasin oksien olevan täysin paljaita. Ei tertun terttua. Sadonkorjuu on luonnollisesti vasta syyskuussa.
Saavuimme reidet täristen Corniglionen kylään. Maisema ei ihan vetänyt vertoja Manarolalle, mutta rauhallisuus on ehdottomasti paikan valtti. Turismi on kasvanut kohteissa niin rajusti, että pohdinnassa on jonkin asteinen matkustajamäärän säännöstely.
Corniglionessa kannattaa suunnata suloiseen viinibaariin ja totella kyltin käskyä: sulkea puhelin ja keskittyä olennaiseen. Pieni kävely sokkeloisessa kylässä talojen välissä on myös suositeltavaa. Jäätelö maistuu taivaalliselta pitkän patikoinnin jälkeen.
Tutisevat reidet vaativat meitä ottamaan junan seuraavaan kylään. Vuorossa on Vernazzio. Mikäli litteillä rantakivillä päivänpaistattelu on toiveissa, tämä kylä on sun paikka. Muutoin paikka mielestäni häviää Manarolalle ja Cornigliolle.
Pitkä päivä, joka on samalla viimeinen Cinque Terressä, on hyvä päättää merenrannalla nautittuun illalliseen. Paikallista viiniä siemaillessani tiedän, ettei jäähyväisiin ole tarvetta – tulen tänne vielä uudestaan.
Reetta K. 
Jätä kommentti