Viime joulukuussa annoimme äitini kanssa pikkusiskolleni ylppärilahjaksi Italian matkakirjan. Me maksamme, hän päättää reissun tarkemman kohteen. Lopputuloksena oli lentoliput Roomaan sekä junaliput Cinque Terreen. Viimeksi mainittu oli minun toiveeni. Satuin näkemään Mondossa kuvan suoraa rantakalliosta kohoavasta kylästä, jonka talot näyttivät värikkäille legopalikoille. Sinne olisi päästävä, vaikka junamatka kestäisikin 4 tuntia per suunta.

Cinque Terren suora suomennos on viisi maata. Alue koostuu viidestä pienestä rantakylästä, jonka asukkaat saavat turismin ja kalastuksen lisäksi elantonsa rinteillä kasvavista viinitarhoista. Eikä nyt puhuta ihan pienistä rinteistä. Korkeimmat viinitarhat majailevat lähes kilometrin merenpinnan yläpuolella.

Junalla matkustaminen on itse asiassa ihan mukavaa. Ihastelen Toscanan rannikkoa sekä pieniä ja suuria kaupunkeja. Auringossa kimmeltävä turkoosi meri näkyy junan ikkunasta. Mietin, onko postikorttimaisemat niin photoshopattuja, ettei sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Saavumme Manarolaan, etelästä laskettuna kylistä toiseen, jossa sijaitsee hotellimme. Viemme laukut huoneeseen nopeasti, sillä kaikilla tuntuu olevan kiire päästä tutustumaan kylään ja tarkastamaan onko maisema maineensa veroinen. Vähän jännittää, en halua pettyä.

Saavumme meren äärelle. Vasemmalla puolella kohoaa vuoristokylä sadan metrin korkeuteen. Oikella nousee vuorenpenger, jonka laella näkyy ravintola. Käännyn oikealle, vasemmalle ja pyörin ympyrää. En tiedä mihin katsoa. Näkymä on kaunis. Kertakaikkisen kaunis. Haluan kivuta pientä polkua pitkin kahvilaan ja nähdä mereltä päin koko kylän.

Istuessani ravintolan terassilla kädessäni cinque terreläistä valkoviiniä, tunnen työstressin ja kaikkien negatiivisten ajatusten sulavan pikkuhiljaa pois. Olen vain tässä hetkessä: minä, lasi viiniä ja postikorttimaisema, joka on juuri sellainen kuin kuvittelin.