Harmaa sunnuntai. Tuntuu anteeksiannettavalle, onhan lokakuu ollut Suomen lähihistorian aurinkoisin. Vajaa kuukausi sitten laitoin käsijarrun päälle ja hidastin tahtia. Kuten aiemmin kirjoitin, pitkän puristuksen jälkeen väsy ei häviä yhdessä yössä. Nyt on otettu iisimmin. Ehkä hieman myös piti pohtia tämän blogin tarkoitusta, sillä en ollut osannut aavistaa, kuinka omaksi terapiaksi raapustellut ajatukset saisivat niin monta katselevaa silmäparia. Kiitos kaikista ihanista viesteistä ja kommenteista, lämmittää sydäntä suuresti!
Hidastaminen tuntuu omituiselle, kun on tottunut tiettyyn armeijahenkiseen tahtiin. Ehkä kärsin lievästä vauhtisokeudesta. Yllätyinkin omasta vastauksestani, kun ystävä valtameren takaa kysäisi eilen Skypessä kuulumisia. ”Ei kait mulle mitään erikoista”. En koskaan vastaa noin. Ensiksikään siksi, että se on maailman tylsin vastaus ja toisekseen, koska se ei koskaan pidä paikkaansa. Aina jotain kuuluu. Ehkä tämä oli kuitenkin hyvä, lepoa on selkeästi otettu. Toki tässä todellisuudessa on vaikka mitä menossa: opintoja yliopiston puolella, matkasuunnitelmia ensi kuun Lapin reissua varten ja eilen vietettiin halloweenia hyvällä porukalla. Juhlissa kuulin 18 vuotta yhdessä olleen parin ihastuttavan rakkaustarinan ja pääsenpä viettämään oman rakkaustarinani ensimmäistä vuosipäivää ensi viikolla Prahaan.
Hidastamisessa on myös yllättävä puoli. Entisenä urheilijana tämä pitäisi olla tuttu asia, mutta yllätyin silti – lepo ei ole tärkeää vain jaksamisen kannalta vaan myös kehittymisen kannalta. Luovuutta ei tunnetusti voi pakottaa. Näin levänneenä ajatuksen lentävät aivan uudella nopeudella. Riemunkiljahduksia kuuluu myös tenniskentältä. Parin viikon tauon jälkeen joku pala loksahti paikoilleen ja lyönnit saivat aivan uutta tarkkuutta. Kroppa ja mieli voi myös paremmin, kun nukkuu kunnolla. Ero on niin käsittämättömän suuri, että kunnioitan yöunia nykyisin lähes pelonsekaisin tuntein. Ilman unta kaikki kärsii. Jos pitäisi kaksi asiaa mainita tärkeimpinä elämän tukipilareina lähipiirin ihmisten lisäksi, päätös olisi helppo: riittävä uni ja säännöllinen syöminen. Niillä pääsee kuuhun ja takaisin.
Aika on antanut myös mahdollisuuksia ajatella asioita suuremmassa mittakaavassa. Jostain syystä takaraivossa on sykkinyt ajatus – olenko mä menossa oikeaan suuntaan? Mitä tapahtuu valmistumisen jälkeen, yrittäjyys vai palkkatyöt? Ja mikä tärkeintä, mihin mä oikeastaan olen menossa? Muutaman tuskasteluhetken jälkeen jätin ajatukset omaan arvoonsa. Tulevaisuus näyttää. Epätietoisuushan on juuri se ainesosa, mikä tekee elämästä mielenkiintoisen. Mitä pointtia olisi elää, jos näkisi koko stoorin käsikirjoituksen heti alkutekstien jälkeen? Omalla kohdalla taidetaan mennä jo kohti puoliväliä, mutta eikö silloin tapahdu jokin jännittävä juonenkäänne, joka pitää katselijan otteessaan? Sitä odotellessa 🙂
Rentouttavaa sunnuntaita!
<3:lla Reetta
