Älkää olko vihaisia

Otsikko vaikuttaa lapselliselle, mutta olen silti tosissani.

Jotenkin surettaa suuresti tämä viime aikainen meno, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Suomen kansa näyttää ja kuulostaa tällä hetkellä vihaiselle. Sunnuntailisiä leikataan ja lomapäiviä viedään. Pakolaisia tunkee sisään ikkunoista ja ovista. Rahat on loppu ja työpaikat kiven alla. Leipäjonoon joudutaan kohta kaikki. Kilpaärjyntä somessa kiihtyy. Ollaan vahvasti puolesta ja vastaan. Olen nyt muutaman viime päivän aikana nähnyt niin rumia kommentteja, että tulee ihan paha olo. Todellista dialogia ei käydä, keskustelu menee haukkumiseen ja henkilökohtaisuuksiin. Miten näin kävi? Olemmeko me todella tällaisia? Minä ainakaan en henkilökohtaisesti halua usko siihen.

Tämän jutun pointti ei kuitenkaan ole pakolaiset eikä leikkaukset. Vaan asenne. Minun on aika helppo suhtautua moniin asioihin positiivisesti. Miksikö? Mulla menee aika kivasti elämässä. Kerran on mennyt vähän heikommin ja silloin päätin tehdä muutoksen, josta puhuinkin edellisessä blogipostauksessa. Sitten seuraava kysymys on miksi mulla menee kivasti? Selitys on yksinkertainen – hyvällä asenteella pääsee pitkälle. Mä olen päässyt hyvän asenteen takia kouluun. Asenne auttoi kilpaurheilussa. Mulla oli asennetta tehdä muutos, kun kaikki ympärillä hajosi. Asenteella sain myös mahtavan työharjoittelupaikan (haastattelussa kerroin, etten vielä osaa vaadittuja asioita, mutta opettelen vaikka mikä olisi). Työharjoittelu toi työpaikan ja yrittäjyyden. Yrittäjyys vaatii asennetta. Asiakkaat näkevät innostuksen sekä hyvän asenteen ja palkkaavat sinut seuraaviinkin projekteihin.

Jottei kaikki menisi kehumiseksi, kerrottakoon, että on niitä huonojakin päiviä. Itku tulee keskellä yötä ja harmittaa niin paljon, että tekee mieli huutaa jokaiselle vastaantulijalle. Asenne on pakkasen puolella. Mutta kenen seuraan silloin hakeudun? Niiden positiivisten tyyppien seuraan. Negatiivisuus kasvattaa negatiivisuutta ja positiivisuus positiivisuutta. Tiedätte itsekin varmaan sen fiiliksen, kun on järkyttävän ankea päivä ja sitten joku tyyppi voi jutuillaan ja olemuksellaan antaa aivan uutta virtaa. Niiden tyyppien luokse mä hakeudun ja saan niistä valtavasti voimaa.

Mitä sitten tapahtuu, kun koko some huutaa niin kutsuttua kokemaansa vääryyttä. Ei ihme, että lumipallo lähtee vyörymään. Tuntuu, että kaikkien on vaikea katsoa asioita neutraalista perspektiivistä. Aiemmin on mässäilty valtion rahoilla ja nyt ollaan kusessa, jonkun on pakko maksaa lasku. Pakolaisia on tullut ja on tulossa valtavasti, mutta sen sijaan, että ihmiset huutavat painukaa vit**** perustaen mielipiteensä väärille faktoille ja ennakkoluuloille, kannattaisi varmaan miettiä mitä nyt tehdään, kun ihmiset kerran ovat jo täällä. Minä luotan siihen, että vastaanottokeskuskissa osataan tehdä hommat ja ne, jotka todella tarvitsevat apua sitä saavat ja ne, jotka ei lähetetään takaisin. Se, että kaikki huutavat omaa mielipidettään, eikä kukaan kuuntele ketään, ei johda mihinkään. Muuta kuin synkkyyteen. Synkkyyteen ei auta muu kuin asenteen muutos. Uskallan väittää, että suurimmilla kiihkoilijoilla ei ole kaikki välttämättä ok omassa elämässä. Kun ajattelee itse kokeneensa vääryyttä, ei kestä ajatusta, että muita autetaan. Hyville tyypeillekin tapahtuu pahoja asioita ja se katkeroittaa. Jotain täytyy tehdä silloin. Oma asenne ratkaisee.

En yritä sanoa, että väkisin hymy huuleen ja ajattele positiivisesti. Tai sanonpas. Sanon ainakin, että ajattele positiivisemmin. Asiat eivät voi olla ihan näin huonosti mitä yleinen ilmapiiri tällä hetkellä antaa ymmärtää. Tehdään enemmän niitä asioita, joista nautimme ja jotka kasvattaa hyvää fiilistä. Pitkäaikainen hyvä fiilis parantaa asennetta. Ja asenteella voi päästä pitkälle. Tehdään vähemmän niitä, mitkä saavat aikaa vastakkaisen tunnereaktion. Itse vähensin somen käyttöä, koska en halunnut nähdä sitä huutamisen määrää.

Silläkin uhalla, että kuulostan papille, ollaan armollisia toisillemme jooko? Ei anneta asioiden tulla ihmisten väliin, ainakaan pysyvästi. Jos ei muu auta, niin hakeutukaa niiden riemupettereiden seuraan, joita toivottavasti jokaisen ystäväpiiristä löytyy. Sulkekaa some hetkeksi.

Niin ja kiitos kaikille riemupettereille omassa elämässäni, ootte parhaita ❤ Ja kaikille vähän kiukkuisemmillekin tovereille, aurinkoista sunnuntaita :*

<3lla: Reetta

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Olen kerännyt magneettimaalilla maalattuun seinääni asioita, joista itse saan voimaa. Ystäviä, ikuistamisen arvoisia hetkiä, rakkautta ja huumoria. Hassua huomata, kuinka työ ei oikeastaan ole esillä ollenkaan. Ihmiset ja suhteet vaan on se juttu.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Asioiden perspektiiviin laittaminen auttaa. Toivottavasti useat ehti käydä katsomassa Sanomatalon Vuoden lehtikuva -näyttelyn. On muuten suurimmaksi osaksi aika synkkää, vaikka valokuvat ovatkin vaikuttavia.
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kun mikään ei enää auta. Lasi punaviiniä ja maailma on jo paljon parempi paikka 😉

Kirjoittaja:

Olen 28-vuotias viestinnäntekijä ja kulttuurituotannon opiskelija, jonka intohimona on ruoka ja ruoanlaitto (tai vain yleisesti syöminen). Vastapainona liikunta ja uusiin asioihin heittäytyminen. Matkalaukku on aina valmiina pakattuna odottamassa seuraavaa seikkailua jossain päin maailmaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s